Kevät on nurkan takana jo ja ulkonakin voi taas viettää aikaa enemmän. Olemme Caran kanssa koittaneet vähän jäntevöityä liikunnalla ja kaikella hauskalla puuhalla. Uusi hitti on kahvakuulailu. Se on tällainen iso, paksusta ja vahvasta muovista tehty pallo jossa on kahva. Toimii loistavasti lumihangessa, koska se ei mene hukkaan ja kestää puremista ja retuuttamista.

Kun kahvakuula otetaan hattuhyllystä esille lenkillelähtiessä, Cara on niin tohkeissaan ettei tiedä miten päin olisi. Kesällä tätä on varmasti mukava paiskoa myös järveen ja toivoa että Cara sen sieltä noutaa...

Tuomas sai töistään todella hyvälaatuisen canicross-vetovyön. Meidän entinen olikin sellanen surkea ohut halpahallivyö. Eron näissä vöissä todella huomaa. Tää Zero DC vyö on leveä ja tukeva selästä, siinä on tosi hyvä kiinnityssysteemi, mihin saa nopeasti vetoliinan kiinni ja siitä irroitettua. Lisäksi Caralla käytetään aina valjaita, niin se saa kaikki vetotehot käyttöön.

Pitää joskus ottaa kuvia kun ravataan. Nyt on pari kertaa tehty ihan lyhyitä n 10 minuutin juoksuharjoituksia. Ensin Selja meni yksin juoksuttamaan Caraa, mutta siitä ei tullut mitään, kun Cara teki äkkipysähdyksiä hajujen perään, hyppäsi kesken juoksua ojaan.. Toisella kerralla Tuomas pyöräili edellä ja kutsui Caraa. Silloin saatiin Cara  juoksemaan ja vetämään niinkuin hommaan kuuluu. Pyöräilyavustaja on ihan ehdoton tässä alkuvaiheessa että Cara oppisi vetämään juostessa oikein.

Canicrossi on kuitenkin sen verran rankka laji, jopa koiralle, että aloitetaan se hyvin pienillä lenkeillä, niin homma pysyy hauskana eikä tule mitään urheiluvammoja Caralle. Sehän tässä on erikoinen juttu että normaalisti kun kävelylenkeillä ollaan, Cara ei tietenkään saa vetää. Koirajuoksu taas nimenomaan on vetolaji. Viisaammat ovat kuitenki kertoneet, että koira oppii erottamaan nämä tilanteet. Valjaat päällä juostessa saa ja pitää vetää, muuten kävellään hihnassa rauhallisesti.

Viime kirjoituksesta oli vierähtänyt sen verran aikaa että siinä tuli ajokorttikin vihdoin saatua Seljalle. Inssi meni toisella yrityksellä läpi. Tutvo oli mukava äijä, puhuttiin rotikoista. Syytin Caraa siitä että tässä nyt ratin takana heilutaan Kipinä kortin hankkimiseen syntyi kun huomasi miten vaikeaa on kulkea julkisilla ison koiran ja laukkujen kanssa.

Ajamisen opettelu ei ollut mikään läpihuutojuttu. Aluksi vaihteiden vaihtaminen oli koomista. Siinä taipui koko kroppa mukana kun vaihtoi vaihdetta... Kun käänsin päätä ja katsoin kuollutta kulmaa, rattiakin tuli käännettyä vahingossa samaan suuntaan... Risteyksiin ja liikenneympyröihin ryntäsin isoilla vaihteilla ja kurvailin kieli keskellä suuta ettei mennä metsähallituksen puolelle kaarteissa. Ajo-ope kyseli että ootko sä armeijan käyny kun kauhee kiire aina rynnätä joka paikkaan odottamaan, kun vois hitaasti vaan rullata paikalle... Motarille liittyminen oli peloista suurin! Tuntui että parempi olis kun vaan sulkee silmät ja toivoa parasta. Onneksi sitä harjoiteltiin todella paljon.